From Russia With Love

Minua kysyttiin jo viime vuoden puolella mukaan matkalle Laatokan ympäri, silloin vastasin varovaisen kyllän. Huhtikuun korvilla alkoi olla päätöksen aika mennäkkö vai ei ja myöntävän vastauksen puolellehan se kääntyi. Lähtöpäiväksi valikoitui 25.5 ja paluu päiväksi 28.5, joten ajoissa viisumin hakuun. Jo heti aluksi minua ihmetytti se että jos maa haluaa turisteja niin minkä takia sinne pääseminen on tehty niin pirun hankalaksi, on lippua ja lappua mitä pitää täyttää ja olla mukana ja ihan on tullimiehen/naisen mielialasta kiinni kelpaako ne suomen-, englannin- vai venäjänkielisenä! Eli laput jotka pitää olla varulta mukana, on passi, viisumi, tulliselvityslomake kahtena kappaleena (tämä on se lomake joka voi olla täytettynä väärällä kielellä), vihreäkortti, vakuutustodistus matkavakuutuksesta, rekisteriote. Tullista saat sitten maahantulokortin jonka toinen puolisko on se jota ei saa hukata! Tosin käytännössä elä hukkaa noista mitään!

Matka alkoi kolmen miehen voimin Vaajakoskelta klo 8.30 kun Visa ja Sami saapuivat paikalle. 

Loput porukasta oli tarkoitus yhyttää Nuijamaan rajanylityspaikalla. Sinnehän Antti ja Niilo melkein samoihin aikoihin ilmestyikin. Passi ja rekisteriote ensin Suomen tulliin, sitten näyttämään passia, viisumia, rekisteriotetta ja vihreää korttia yhdelle luukulle jossa saat täytettäväksi tuon maahantulokortin ja täytä se tarkkaan, tismalleen samat tekstit kummallekin puoliskolle, toinen puoli jää tulliin ja toinen puoli pitää olla mukana poistuessa maasta. Tämän jälkeen toiselle kopille jossa näytetään ja tarvittaessa täytetään tulliselvityskaavake, passi ja rekisteriote. Niin kun tulet omalla ajoneuvolla Venäjälle tai tuota jotain tullattavaa on tuo kaavake täytettävä. Saat niihin leimoja, tarran ja tästäkin toinen kappale tullee olla maasta poistuessa mukana. Sitten pääseekin näyttämään tavaransa tullimiehelle, jos hyvin käy ei laukkuja tarvitse purkaa. Kun tämä tarkastus on ohi saa mennä ajamaan äiti Venäjälle! Neuvona voin antaa että pidä kaikki paperit tullissa aina mukana (passi, vihreäkortti, rekisteriote, tullilomakkeet, todistus matkavakuutuksesta, maahantulokortti), sillä koskaan ei tiedä mitä lappua vaaditaan missäkin luukulla.

Tosin yksi jäi matkasta pois kun pyörä olikin vaimon nimissä ja valtakirjaa ei löytynyt. Suomen puolella tullissa ihmettelivät että eipä ole tällaistä ennen näkynyt että kertaviisumiin on laitettu merkki saapumisesta Venäjälle ja sitten se on mitätöity että samalla kertaviisumilla pääsisi vielä takaisin. No me muut jatkoimme matkaa ja sovittiin että huomenna sitten ollaan taas koko remmi koossa, yllätys olikin suuri kun kadonnut lammas tulikin jo samana iltana hotellille! Oli löytänyt katsastuskonttorin josta oli netin kautta saanut valtakirjat yms. ja ei kun uusi yritys!

Ensimmäisenä määränpäänä oli Viipuri ja siellä Hotel Atlantik. Siinä istuimme ottamassa kypäräkaljoja kun tuttu pyörä pärähti kadunreunaan. JMK:n Samihan se oli myös huudeilla ja tuli morjestamaan. Hienoa oli nähdä tuttuja, Samin reitti oli tosin eri kun meidän joten emme tämän matkan aikana enää kohtaisi!

Viipurihan on hieno vanha kaupunki, jota ainakin linnan osalta laitetaan kuntoon ja juurikin tästä syystä linna jäi käymättä. Muuten tuli kylää kierrettyä ja kyllä tuolla voisi useammankin päivän viettää. Nyt kun aikaa oli vain yksi ilta, niin ei saanut kuin pintaraapaisun, mutta sekin oli hieno kokemus. Tosin Venäläinen tapa ratkaista esim. kaatuva muuri ei ehkä meillä menisi läpi. 

Seuraavana päivänä oli tarkoitus kiertää ns. maaseutua ja pysyä ainakin osittain poissa isoilta teiltä ja lähestyä sitä kautta Laatokan rantaa. Reitti kulki aluksi tietä E18 ja siitä käännyimme kohti Maaselkiä. Maaselkin jälkeen reitti kulki Imeni Morozovan kautta Novaja Ladogaan (uusi Laatokankaupunki). Venäjällä tuntuu olevan äärettömän hyviä teitä, hyviä teitä, huonoja teitä, oikein huonoja teitä ja vielä huonostakin huonompia. Tälle etapille osui ne huonoakin huonommat tieosuudet! Oli betonia, asvalttia, molempien sekoitusta, reikiä, rautatankoja ja monessa kohtaa piti vain arpoa se pienin kuoppa ja toivoa ettei mikään hajoa! Hienosti kauheasta paukkeesta huolimatta bemarin keula ja jouset kesti! Mutta maisemat olivat sen arvoisia! Venäjällä ei koskaan tiedä mitä seuraavan mutkan tai mäen takana odottaa, joten kohtuu tarkkana saa ajaessa olla myös paremmilla teillä sillä ajokulttuuri on jokseenkin nopeimmat ensin ja ohi mennään vaikka ei mahtuisi ja vaikka oikealta. Yksi ns. ”läheltä piti” tilanne oli kaksikaistaisella tiellä kun vastaan tuli henkilöauto, jota rekka oli ohittamassa. Tämä rekka on reippaasti minun kaistallani ja kun meinasin väistää pientareelle, niin oikealla puolellani olikin auto joka ohitti minua! Aika pian piti tehdä peliliikkeitä ja äkkijarrutustakaan ei voinut tehdä kun takanakin oli tulijoita. Hetken mietin mahtuisinko rekan ja henkilöauton väliin mutta en uskaltanut ottaa riskiä joten niin lähelle henkilöauton kylkeä kun uskalsi ja pikainen jarrutus, jotta pääsen henkilöauton perään ja sen jälkeen reipas kiihdytys ettei jää takana tulevien jalkoihin, valitettavasti GoPro ei ollut päällä, siitä olisi saanut oivaa kuvamateriaalia.

Samalla siirtymällä saimme osamme Venäläisten ystävällisyydestä ja auttavaisuudesta. Samilta alkoi olla polttoaine lopussa ja missään ei ollut tietoa missä seuraava asema olisi. Edelliselle asemalle joka meidän muistissamme oli, ei olisi monovesi riittänyt. Jossain täysin korpimaalla pysähdyimme ”kaupan” pihaan. Siinä viittomaan ja selittämään että bensa on loppumassa. Kova oli yritys puolin ja toisin ymmärtää toista ja välillä jo piirreltiin maahankin karttoja mutta valmista ei meinannut tulla, joten tämä kaveri pysäytti auton ja kertoi huolemme. Mummohan tuumasi että ajakaa perässä ja niin ajoimme oppaan kanssa lähimmälle huoltoasemalle, jossa samalla pidimme pienen kahvitauon. Olimme ajatelleet että muutama rupla tai kahvit vaivannäöstä mutta emme edes ehtineet kysyä kun käsi heilahti ikkunasta ja toivotettiin hyvää matkaa ja opas oli jo tiessään! Samalla huoltoasemalla oli hieno 250 Suzuki ja siinä kaverin kanssa jutellessa hän kertoi että oli tuonut pyörän Kiinasta, pieni maalima kun pyörää Kiinasta ja Suomesta.

Seuraava hotelli Novaja Ladokassa oli Zagorodny Club Doms Priklucheniyami, hienosti se oli varaussivujen Booking.com:n kautta varattu mutta jostain kumman syystä ei navigaattori, google maps tai Here maps löytänyt kyseistä osoitetta. No kylälle kysymään missä moinen hotelli tai katu on, kukaan kaupan väestä ei ollut kuulutkaan ko. kadusta mutta hotellin omistaja tunnettiin ja soitettiin että tule hakemaan eksyneet lampaat pois! jo tällä välin oli oppaaksi tarjoutunut toinen mies ja siinä hän odotteli kiltisti niin kauan että oikea oppaamme saapui paikalle! Sanonta että Venäjällä mikään ei toimi mutta kaikki järjestyy, tuntuu pitävän paikkansa. Mielenkiintoista on se että se missä varaussivustot kertovat hotellin olevan niin ei se ole siellä päinkään ja nyt tuli ekaa kertaa tunne että apinaa koijataan kun aloimme ajella pitkin teollisuusalueita, piikkilanka-aitojen ympäröimiä rakennuksia. Jos olette nähneet elokuvan Hostel niin vahvasti ympäristöstä tuli sama fiilis! No paikka löytyi ja alueen ”rosoisuudesta” huolimatta paikka oli uudenkarhea, siisti ja hieno. Kun kysyimme että pitäisi päästä kylille syömään ja juomaan niin omista ja sanoi että ei tarvitse lähteä kaikki löytyy paikanpäältä ja niin myös hoitui! Siinä pihassa istuessa ja olutta sekä kotivalmisteista vodkaa maistellessa se ilta meni, ruokakin saatiin pöytään mutta siitä enemmän erakoituneen viskisiepon jorinoissa!

 

Aamun ja aamupalan jälkeen ratsut tulille ja matka jatkukoon. Katsokaa videon kohta 5:36 niin näette tuon hotellin pihan ja tien sekä alueen mihin meidät ajatettiin, toki video on poislähdöstä mutta saatte ideasta ja kontrastista kiinni. Samalla pyörähdimme kylän kautta koska se jäi edellisenä iltana näkemättä, ihan ei tuo nimi ole enne sillä ei tässä kaupungissa kyllä uutta saa tekemälläkään.

Nyt reitti kulki Aunuksen, Salmen ja Pitkärannan kautta Sortavalaan. Tämä olikin reissun pisin siirtymä Venäjän puolella ja sen varrelle mahtuikin sitten kaikenlaista tietä ja maisemaan. Yhdellä pysähdyksellä aseman pihassa oli muitakin motskareita ja pojathan olivat lähteneet Pietarsaaresta ajelemaan ja kunnon korpivarustuksella eli hiekkateitä ja teltassa yötä!  Jossain kohti Vitelin jälkeen pysähdyimme ihastelemaan Laatokan rantaa. Uimisestakin oli puhuttu mutta vain Visa meistä uskaltautui tyrskyihin ja sai ainoana Laatokan hylkeen arvonimen! Mutta olihan tuo komeaa maisemaa ja harvassa järvessä on ulappa! Maisemat oli osin kuin olisi tullut vanhaan Niskavuoren elokuvaan kun ajeli kylänraittia!

Sortavalassa majapaikkana toimi Piipun Piha. Siellä myös kypäräkaljat ennen majoitusta ja mietintään mitä sitä tekisi, pojat olivatkin jo keskustelleet parin taksikuskin kanssa kiertoajelusta. Siinä kierrettiin Suomen sotilaiden hautausmaa, uusi- ja vanha lastensairaala, rautatieasema yms. rakennuksia joita Suomalaiset olivat rakentaneet. Kun puhuimme syömisestä kuski varasi meille pöydän omien sanojensa mukaan kylän parhaasta ravintolasta ja kyytihän oli puoli-ilmaista, reipas 30 min ajelu kahdella taksilla maksoi 20 euroa!

Seuraavana päivänä olikin jo kotimatkan aika ja etukäteen Piipun Pihassa oleva ryhmä oli varoitellut että Niiralan tulliin vievä tie on huonossa kunnossa ja olihan se! Taas piti etsiä se pienin reikä ja toivoa parasta! Juuri ennen raja-asemaa tankki täyteen sillä bensahan on lähes ilmaista. Tullissa järjestys oli seuraava, passi ja maahantulokortti yhdelle tiskille, siitä seuraavalle tiskille näyttämään tulliselvityslomaketta ja passi. Tästä kopista kun kuului leiman kajaus, pystyi menemään pyörälle jossa pari ukkoa ja koira haisteli pyörän. Tämän jälkeen pääsikin sitten esittämään passia Suomen tulliin ja sitä kautta kotia! Allekirjoittaneelle tuli kilometrejä 1393 km. Karkea kartta reitistä löytyy täältä!

Mitä reissusta jäi sitten käteen? Paljonkin, se miten valtava maa Venäjä on ja kuinka paljon erilaisuutta sinne mahtuu! Se miten paljon kaikessa on eri tasoja ja laatuja, tiessä, kaupungeissa, rakennuksissa aivan kaikessa. Voi olla lehtikullattuja torneja ja vieressä käytännössä aaltopellistä tehtyjä asumuksia! Mutta olihan kokemuksena aivan mahtava seikkailu. En ehkä pyörällä tuonne enää lähtisi mutta turistimatkalle voisi kyllä mennä. Esimerkiksi Pietariin niin näkisi senkin puolen maasta, tosin tällä tavoin näki varmasti enemmän kuin turistibussin tai junan kyydissä. Venäjä jätti ristiriitaisen olon, toisaalta aivan mahtava maa mutta silti masentava, synkeä ja kuitenkin iloinen ja komea! Ihmiset ovat ystävällisiä ja ihan hyvin pystyi jättämään kypärät yms. kahvin ajaksi pyörän päälle, joten ne jutut että kaikki irtonainen viedään käsistä voidaan unohtaa. Kiitos todella paljon Visalle että houkuttelit minut matkalle ja samalla haluan sanoa muullekin matkaseuralle: Sami, Antti, Niilo ja Visa, loistavampaa matkaseuraa en olisi voinut toivoa! Kuten viimeisellä kahvilla todettiin, tämän ryhmän kanssa voisi matkata toistekin! Kiitos siis teille!